Matka Turkkiin

Okei päätettiinkin piipahtaa kämpällä matkan jälkeen ennen uudenvuoden bileitä Ateenassa, koska oltiin ihan poikki ja oli pakko päästä vähän lataamaan akkuja huomista varten. Tai no, saapa nähdä meneekö mulla bailut ohitse, koska taidan tulla sairaaksi - miksi oon aina uutenavuotena sairaana! Noh, toivotaan parasta.

Mutta niin. En oo varmaan eläissäni ollut niin väsynyt ku tänään aamulla 17 tunnin junamatkan jälkeen ku päästiin takaisin Xylokastroon. Kyllä, 17 tunnin junamatkan jälkeen...

Päätös lähteä joululomalla Turkkiin oli todella extempore. Ajattelin ensin, että mun joulu menee Xylokastrossa pienellä porukalla, koska suurin osa kämppiksistä lähti lomailemaan kotiinsa. Mun kämppis Anil sitten kysyi, että haluanko lähteä käymään sen kanssa sen kotona Turkin Edirnessä ja innostuin. Eipä mulla varsinaisesti muitakaan suunnitelmia ollut ja mukava päästä näkemään uutta kulttuuria uuden kulttuurin päälle.

Ja Anilin kanssa oon viettänyt muutenkin eniten aikaa täällä, joten musta oli hauskaa päästä tekemään viikon reissu sen kanssa. Matka tosiaankin kestäisi 17 tuntia junalla yhteen suuntaan, joten tämä olisi myös testi, että pystytäänkö sietämään toisiamme noin kauan.

Hintaa yhden hengen junalipuille tuli vain noin neljäkymppiä edestakaisin, joten sen takia me valittiin tämä monien mielestä hullu vaihtoehto matkustustavaksi. Lentokone olisi ihan liian iisi meille. Kreikan läpi junalla kuulostaa seikkailulta meidän makuun.

Edirne sijaitsee ihan Kreikan ja Turkin rajalla lähellä Istanbulia.

Lähdettiin 22. päivä heti ku pääsin töistä iltapäivällä. Syötiin ravitseva kreikkalainen salaatti...

... ja liftattiin ison tien reunalta Ateenaan!

Maisemat oli välillä ihan mielettömät, mutta kameran kautta ei vain koskaan saa tallennettua täysin sitä mitä näkee. Kreikkalaisille nämä maisemat on ihan tavallisia, mutta musta tuntui välillä niinku eläisin postikortissa ja katselin ikkunasta ulos ihan lumoutuneena.

Ateenassa junaa Turkkiin odotellen vietettiin aikaa Anilin kavereiden kanssa pienessä kahvilassa ja syötiin pitaa. Ja syötiin vähän lisää pitaa... (Pita on se meidän juttu.) Meidän juna lähti keskiyöllä ja onneksi olin ollut kaukaa viisas ottaessani mukaan korvatulpat, joten saatiin aika hyvin nukuttua yö. Tai no hyvin ja hyvin. Niin hyvin ku väkkyrässä voi nukkua kovilla junan penkeillä.

Turkkiin saavuttiin pitkän matkan jälkeen keskiviikkona illalla passitarkastuksen jälkeen. Edirneen oli vain muutama kilometri rajalta ja päästiin sinne Anilin perheen hakiessa meidät.

Edirne.

Söpö pikku kahvila Edirnen viereisessä pikkukylässä.

Yövyttiin Anilin kotona ja sain rauhassa nämä päivät kerätä kiloja vatsan seudulle, koska turkkilainen ruoka vain on ihan taivaallisen hyvää. Pöytä oli katettu jatkuvasti ja ensin oli alkuruuaksi keittoa ja leipää, sitten salaattia, pääruoka, toinen pääruoka, lisää leipää ja salaattia, santsi ja jälkiruokaa ja teetä ja vielä kysymys, että otatko lisää. Mun piti kyllä opetella vähän turkkilaisia ruokailutapoja. Ensinnäkin veistä ei käytetä ollenkaan vaan liha pitää taiteilla paloiksi haarukalla. Myös salaatit ja muut lisukkeet syödään kaikki yhdessä isosta kulhosta keskeltä pöytää, jotta pöpöt varmasti sekoittuu, heh. Musta tämä oli kyllä mukava tapa syödä ja halusin kokeilla kaikkea.

Söin myös makeaa baklavaa, eksoottista suolitäytteistä leipää ja toisena päivänä maksaa. Multa myös kysyttiin, että haluaisinko maistaa aivoja, mutta eipä tullutkaan sitten mahdollisuutta syödä niitä. Ehkä ensi kerralla.

Ja saatiin muutes venata parikymmentä minuuttia ennen ku edes päästiin sisään maksaa tarjoilevaan puljuun, koska jono oli hirmuinen. Everybody loves maksa. Tää oli kyllä todella hyvää. Tarjolla oli myös raikkaita tomaatteja, sipulia, chilisoosia ja leipää. Vedettiin ihan törkeet maksaöverit.

Vietettiin paljon aikaa kahviloissa kavereiden kanssa, mutta tämä sosiaalinen puoli oli mulle "hieman" hankalaa, koska porukassa yleensä juuri kukaan ei osannut sanaakaan englantia! Ja mä puolestani osaan laskea turkiksi kuuteen ja sanoa hei ja kiitos, joten oli hieman vaikea kommunikoida. Mutta käytin Anilia tulkkina, jos halusin puhua jonkun kanssa ja mulle opetettiin myös paljon rumia sanoja turkiksi. Sain myös tummatukkaisessa ja ruskeasilmäisessä porukassa jatkuvasti kuulla olevani kaunis ja todella valkoinen, ja mun hiuksia oltiin jatkuvasti hipelöimässä ja kysymässä, että onko väri mun oma.

Edirnen kotoisassa Osmanli-kahvilassa istuskeltiin useamman kerran.

Kierreltiin myös kaupunkia.

Tämä taisi olla entinen juna-asema ja nykyinen taidekoulu. Ihan nätti paikka.

Meitsi ja vanha juna.

Minä ja Anil.

Halpoja vaatteita ja koruja myynnissä.

Kiehtovin paikka mulle Edirnessä oli Selimiyen moskeija, joka on myös yksi Unescon maailmaperintökohteita. Oli suhteellisen komea!

Moskeijaan mentäessä piti ottaa kengät pois, piilottaa vähän paljastavia ruumiinosia ja laittaa huivi päähän. Sisätilat oli kyllä tosi mahtavat.

Moskeijan katto.

Edirne on kyllä todella kiva kaupunki ja mulla oli siellä kotoisa olo. Kaupungin keskusta on vilkas ja värikäs (en kyllä tajunnut ottaa juuri kuvia keskustasta) ja asuinalueet on täpötäynnä korkeita kerrostaloja. Turkin kulttuuri oli kyllä täysin erilainen kuin Suomen ja musta on just siistiä päästä näkemään miten eri tavalla ihmiset elää eripuolilla maailmaa. Matkailu avartaa todella paljon mieltä ja näkökulmia. 

Turkissa hulluinta viikon kokemuksen perusteella on liikenne! Sain kiljaista parikin kertaa kun istuin pelkääjän paikalla. Mulla olisi myös mennyt täysin hermot, jos olisin joutunut parkkeeraamaan auton ohuilla kaduilla. Koko parkkeerausprojekti muistuttaa Tetristä.

Turkissa parasta on kyllä perheiden sisäiset suhteet. Suku on tärkein ja paras ja kaikki auttaa toisiaan ja suhteista pidetään huolta. Toisia autetaan myös taloudellisesti todella avokätisesti. Suhteet on niin paljon avoimempia ja lämpimämpiä. Se on asia, jota kadehdin useinkin ulkomailla. Suomessa me pidetään toisiamme etäällä.

Edirne kaukaa katseltuna.

Joki Edirnessä.

Mutta haluan kyllä vielä palata Turkkiin ja erityisesti Istanbulin tahdon välttämättä nähdä. Nyt kuitenkin jatketaan Kreikka-arkea taas.

Paluumatkan maisemia junasta Kreikan puolelta.

Update I

En nyt oo ehtinyt kirjottaa blogia koska oon ollut menossa koko ajan. Lähdin Turkin Edirneen tiistaina ja oon täällä uuteenvuoteen asti, joka vietetään kämppisten kanssa Ateenassa - löydettiin hostelli joka veloittaa 8 euroa per yö. Takaisin Xylokastrossa oon luultavasti vasta 3. tammikuuta ja sitten ehkäpä ehdin päivittää kuulumisia paremmin.

Turkkilaista teetä. Niiiin hyvää.

Porukka kuvina ja pieni vuodatus

Okei nyt tää aika alkaa menemään nopeasti. Ensimmäinen viikko meni kamalan hitaasti, mutta nyt hätkähdinkin perjantaihin. Kohtahan on jo joulukin! Kohta kaksi viikkoa täynnä. Kauhee ku ei ehdi kirjottaakaan kun on koko ajan jotain häslinkiä ja menoa.

Eilen Xylokastrossa myrskysi. Makeita aaltoja iski rantaan ku olin kävelemässä rantatietä kauppaan.

Hyvä porukka koossa! Tämä eka kuva on viikonlopulta kun pidettiin tervetuliaispippalot mulle, lyhytaikaisille vapaaehtoisille ja käymään tulleille ex-vapaaehtoisille. Laskettiinkin, että tässä porukassa oli ihmisiä kahdeksasta eri maasta. Joskus ennen lähtöä pelkäsin, että mitä tästä tulee ku oon ainoa suomalainen, mutta täällä oon lopultakin huomannut, että kansallisuudella ja kielellä ei ole mitään väliä! Sillä ei ole koskaan mitään väliä. Ei täällä jaeta porukkaa maittain, ulkonäön tai uskonnon mukaan vaan kaikki on samaa porukkaa.

Tiistaina sitten juhlittiin mun synttäreitä - täytin 22 vuotta. Ouzoa en ole vielä(kään) maistanut, mutta luulen, että tsipuro on mun uusi lempijuoma ja sehän mun synttäreillä virtasi. Tsipuro and chill. Mulle oli tehty kakku, jossa luki "kanka" eli turkiksi "paras kamu" - tätä sanaa kuulee jatkuvasti käytettävän. Monta sanaa en turkkia osaa, mutta kanka on tosiaan yksi niistä. Salak (tyhmä) on toinen. Olemme saaneet turkkilaisten kamujeni kanssa rikottua kielimuurin jo ihan hyvin.

Sitten vielä yksi yhteiskuva. Pelattiin vihoviimeinen jalkapallomatsi ennen joulua, koska monet kämppikset lähtee jouluksi kotiin. Mun joukkue hävisi 10-8. Oli tiukka peli. Mun jalat on ihan mustelmilla.

Keskiviikkona tehtiin melomakaronaa eli kreikkalaista jouluherkkua meidän kreikanopen ja projektin pomon johdolla. Reseptistä löytyi siirappia, appelsiinimehua, pähkinöitä... Oli vähän liian hyvää...

Melomakaronat valmiina.

Ja lisää ruokaa. Oon asustellut viime ajat kakkoskämpässä, koska mun parhaat kaverit asuu täällä. Me asutaan siis pitapaikan yläpuolella. Se ei ole hyvä asia let me tell ya... Otan tavoitteeksi tän jakson aikana +5 kiloa. Pita on kyllä niin jumalten ruokaa. Suosittelen.

Sitten pieni loppuvuodatus.

Toki ei tää aika täällä täydellistä oo ollut vaan tässä projektissa on ollut omat haasteensa niinku elämässä aina on. En odottanutkaan mitään täydellisyyttä. Vaikeinta on ollut porukkaan sopeutuminen ja toki tiedostan, että oon tehnyt sen itse vaikeaksi itselleni. Yksittäin jokainen on tosi mukava, mutta isossa porukassa olo on vähän ulkopuolinen. Siksi tykkäänkin hengailla enemmän kahden ranskalaisen ja kolmen turkkilaisen kanssa kakkoskämpällä enkä kotonani. Lisäksi mun oman kämpän huonekaveri on mulle happamana - luultavasti siksi, koska siitä ehkä tuntuu, että "varastin" yhden sen parhaista kavereista.

Mä en haluaisi mitään draamaa, mutta mun on vaikea sovitella tätä tilannetta, koska mun huonekaveri ei edes puhu tai hymyile mulle. Tunnen vaan inhottavan jännitteen, jos oon sen kanssa samassa huoneessa. Sanoisi suoraan mikä vaivaa. Vai pitäisiköhän mun kysyä suoraan, että mikä vaivaa... vai onkohan se vain bensaa liekkeihin?

Ajattelin, että en nyt tee asialle mitään vaan annan pölyn laskeutua ja jos kiukkuilu jatkuu vielä joululoman jälkeen niin alan selvitellä kunnolla. Mua vaan eniten risoo maailmassa se, että vaikka sä olisit itse kiva kaikille niin kaikki ei oo kivoja sulle. No mutta onneksi nyt on kyse vain yhdestä ihmisestä, jonka seurassa en viihdy just nyt ja muut on mukavia. 

Ajattelin tehdä työstä ja kielenopiskelusta omat postauksensa myöhemmin. Mutta tämmöstäpä tää mun elo täällä on tällä hetkellä. Mukavaisaa. Toteamme jälleen, että AINA kannattaa lähteä ja matkustaa. Siinä ei koskaan häviä mitään. Se ei oo koskaan täydellistä, mutta aina opettavaista.

Kuvia ekalta viikolta

Eka viikko meni hämmästellessä ja opetellessa uusia tapoja sekä tutustuessa uusiin ihmisiin.

Kaffella ihanassa Spitakissa meidän kotikadulla. Ei mitenkään huono. Ajattelin ruhtinaallisesti jopa tarjota kaverilleni ja hämmästyin ku molempien kaffet ja kakut maksoi yhteensä vain vähän päälle kaksi euroa. Kyllä mulla ihan rahat täällä riittää.

Käyn välillä ravintolassa lyhytaikaisten vapaaehtoisten kanssa, jossa ne syö ilmaiseksi (järjestö kustantaa) ja minä pitkäaikaisena vapaaehtoisena puoleen hintaan. Jälkiruoaksi oli yhtenä päivänä omenoita hunajalla ja kanelilla. Joulufiilis.

Xylokastro yhtenä pilvisenä päivänä.

Tehtiin viikonloppuna huonekamuni Ninan johdolla puolalaista pierogia. Me värkättiin näitä porukalla useampi tunti ja syötiin ne 15 minuutissa. Tietenkin. Mutta oli tosi hyvää! Ne oli siis sellaisia pieniä liha- ja vihannestaskuja.

Pelattiin jalkapalloa. Mun joukkue hävisi 8-10, mutta tulipa rymyttyä. Huomenna uudestaan ja huomisen matsi on ihan äärimmäinen mestaruuskisa, koska se on monien kämppisten viimeinen ennen kotiinlähtöä.

Oon oppinut vähän turkkia, koska suurin osa mun parhaista kamuista täällä on turkkilaisia. Oon aina jossain turkkilaisjengissä täällä.

Kokkina lyhytaikaisten vapaaehtoisten luona eli läheisessä kakkoskämpässä. Oon täällä aina niinku kotonani ja fiilis on rento.

Liftasin turkkiporukkani kanssa Kiatoon shoppailemaan ja kahville (parikymmentä kilometriä Xylokastrosta) ja takaisin. Liftaaminen voi olla vaarallista yksin, mutta porukassa uskaltaa ihan tuosta vain ja se on yllättävän helppoa. Odotettiin meno- ja paluumatkoilla vain jotain 15 minuuttia tien vieressä ja saatiin kyydit.

Anil, minä ja Ecem menossa Kiatoon vanhan pariskunnan kyydillä.

Meidän kämpän kattoterassin seinä.

Kakkoskämpän terassinäkymiä.

Koditon koiruli rantakadulla.

Huomenna alkaa työt tutustumispäivän merkeissä. Ja huomenna on myös sitä jalkkista, kreikkalaisen jouluherkun leivontaa, kolmas kreikantunti ja mun synttärit. Ja mitähän vielä. Alussa oli hankalaa, mutta oon nyt varma, että pärjään!

Hitaasti

Home sweet home. Täytyy huomata just tuo, että se ei ole "apartment" vaan nimenomaan "home".

Kreikassa ei todellakaan kiirehditä. Teen saman nyt sen kämppäpostauksen kanssa. Pikkuhiljaa. Täällä jankataan sitä koko ajan. En tiiä miten se kirjoitetaan, mutta se sanotaan jotenki siga siga. Jos joku kämppis hätiköi tai jonkun englanti takkuaa niin siga siga. Jos ensin sanotaan, että lähdetään nyt, mutta sitten odotetaankin viisitoista minuuttia niin siga siga. Tänään ku avattiin radio niin heti sieltä hämmentävän kreikan seasta kuului siga siga. Tottakai. Mikäs kiire tässä on.

Eilen Orfeaksella.

Täytyy myöntää, että tuo hidastelu ärsyttää mua noin kymmenen kertaa päivässä. En oo tottunut tähän vielä. Mä itse oon aina ollut tosi ripeä kaikessa mitä teen enkä osaa vain katsella miten jokin tilanne hiljalleen kehittyy ja inhoan ihmisten odottelua. Miksi tehdä asiat hitaasti, jos ne voi tehdä nopeasti? Tää himmailu ärsytti tänään aamulla todella makoisasti ku mut oli pyydetty Orfeaksen toimistolle tuomaan loputkin lippulappuset. Ensin kävin lungisti leipomossa hakemassa aamupalani ja ajattelin, että lappusten viemisen jälkeen meen rannalle syömään... Se oli mun plääni.

Mutta nope! Noin kahden tunnin kuluttua pääsin vasta laahustamaan biitsille äärimmäisen ärsyyntyneenä hitaudesta ja siitä, että mun aamupala ehti jäähtyä sillä aikaa kun selviteltiin vähäsen niitä mun juttuja. Välillä en ees tiennyt, että etenikö mun asia vai istuinko turhaa, koska ei siitä himmailusta ota selvää, että tapahtuuko jotain vai ei.

Ja mun olisi kuulemma pitänyt kirjoittaa jokaiseen lappuun alusta alkaen mun kolme etunimeä ja tästä mulle mainittiin turhautuneena - ihan kuin asian korjaaminen veisi hirmuisesti aikaa. Kreikkalaisella kahden lisänimen kirjoittaminen muutamaan lappuun vie ehkä 10 minuuttia. Suomalaiselta 30 sekuntia. Mulle tuollainen himmailu on ihan jotain rakettitiedettä. En osaa.

No tää himmailukulttuuri on kyllä yllättänyt mut ja vaatii totuttelua. Mutta musta on kuitenkin kivakin nähdä miten eri tavalla asioita hoidetaan eri maassa, vaikka jotkin jutut ketuttaisikin.

Ei oo lämmin vaikka näyttää siltä. Lämmin huppari plus kevyt takki on aika ässä valinta.

Tutustuin eilen lyhytaikaisiin vapaaehtoisiin eli kahteen turkkilaiseen ja kahteen ranskalaiseen. Nekin on ihan uusia Xylokastrossa, mutta lähtevät jo joulukuun lopulla. Ongelmana tässä meidän hengailussa vain oli se, että yhteinen kieli oli hieman hukassa. Ranskalainen tyttö osaa ihan hyvää englantia, mutta poika vain yksinkertaisia lauseita. Turkkilaiset eivät osaa yhtään englantia. Ja sitten on meitsi, joka vetää jotain eeppistä piirrä ja arvaa -settiä ja yrittää ymmärtää molempia osapuolia. Mutta on ne mukavia!

Tänään käytiin joulukirppiksellä ja syömässä. Meitsi oli taas välillä kahden kielimuurin välissä, tällä kertaa komboon kuului 2 turkkilaista ja 2 espanjalaista. Mutta kaikki on niin rentoja ja mukavia! Alan pikkuhiljaa sulautua porukkaan. Aluksi tietenki on vaikeinta, koska näillä on niin pitkä yhteinen historia ja oon ainoa uusi täällä, mutta kyllä tää tästä. 

Ja meillä tuli jo joulukuusikin taloon. Mun joulu taitaa mennä kolmestaan mun kahden turkkilaisen kämppiksen kanssa, koska muut lähtee kotiin jouluksi.

Eka päivä

Eilinen oli kyllä elämää suurempi seikkailu, mutta ihmeellisesti selviydyinkin Xylokastroon asti Istanbulin ja Ateenan kautta. Lähdin kotoa jo kuudelta aamulla ja perillä Xylokastrossa olin vasta puoli kahdentoista aikaan. Kauheinta jännitys oli edellisenä päivänä ennen lähtöä, mutta matkapäivänä olinkin ihan chilli.

Selvisin kaikilta lentoasemilta kunnialla, vaikka olinkin kuumotellut niin paljon, että eksyn. Lentokenttiä ei tosiaan tarvitse pelätä vaikka lentäisi ensimmäistä kertaa yksin! Lentäminen on niin helppoa ja kaikilla kentillä on selkeät opasteet. Jos mää selviän niin kuka vaan pystyy tuohon. Turkish Airlines on muutes ihan mahtava lentoyhtiö. Hiemanko oli ässää lentokoneruokaa, muhevat penkit ja tasainen lentomatka (toisin kuin heppoisella Norwegianilla Oulusta Helsinkiin). Suosittelen Turkkaria! Aika meni kuunnellessa musiikkia ja lukiessa kavereiden antamaa Madventuresin Mad Successia.

Heti kämpälle tultaessa mun kämppikset huuteli parvekkeelta tervetuloa ja tuli halailemaan. Mun ensimmäinen lause sisään päästyä oli että "This looks like home!" ja tosiaanki tää paikka on aivan ihana. Mulle tungettiin heti pitsaa ja suklaata ja puhuttiin hoonoa suomea. Harry Potter -leffoja katsoneet varmaan tietää Weaslyjen talon, joka on rämä ja sottainen, mutta kuitenkin hirveen lämminhenkinen ja kodikas. Tää paikka on just sellanen! Laitan vissiinki huomenna kuvia tästä kämpästä ku kerkeilee.

Tänään päivällä kävin turkkilaisen ja puolalaisen kämppiksen kanssa leipomossa hakemassa mättöä ja kaffea, ja mentiin rannalle istuskelemaan ja sitten käveltiin Xylokastrossa. Ei tosiaan oo liian lämmin, mutta kyllä hyvin tarkenee. Kreikan talvi on kuin tyypillinen Suomen kesä.

Näkymä mun ja puolalaisen Ninan huoneesta.

Aloitan työt vasta varmaan ensi viikolla tai sitä seuraavalla. Huomenna mulle kerrotaan asiasta enemmän ja kreikan tunnitkin alkaa piakkoin. Täällä kaikki tehdään hitaasti slow-slow ja sama kreikaksi.

Meidän ison parvekkeen näkymät. Tuo vuoristo on nii nätti.

Että eipä siinä. Ihan hyvät fiilikset!

Huomenna lähtö

Aletaan päästä asiaan tässä mun blogissa. Huomenna auto starttaa kohti Oulun lentokenttää kuudelta aamulla. Tervetuloa seuraamaan Saran seikkailuja ja tolloiluja. Voi jee.

No mikä ihme se EVS - European Voluntary Service on? Tässä lyhyt ja ytimekäs video aiheesta enkuksi kiinnostuneille:

Eli toi on nyt se mitä mä meen hommailemaan. Menen päiväkotiin töihin kuudeksi kuukaudeksi Xylokastron lähelle Kreikkaan.

Mutta huh...

Tässä ei oo kyse ees mistään rohkeudesta ku mua ei oo ikinä pelottanut näin paljon kuin miten paljon huominen lähtö hirvittää! Lähden sinne enemmänkin velvollisuudesta kuin rohkeudesta. Suosittelen moista kaikille muillekin vellihousuille; täytä lomakkeet ihan mihin tahansa päin maailmaa puoli vuotta ennen lähtöpäivää eikä tunnu missään. Voin sanoa, että sitten vasta kun alkaa kuumottamaan niin lähtö onkin jo niin lähellä, että enää ei voi perua! Ammattilaisen vinkki siinä.

Mua stressaa niin paljon ja burn-out on niin kovin likellä, että mut voisi vain tönäistä ja kaatuisin suorilta jaloilta maahan kuin kivi. Kopsahdus vain kuuluisi.

Kamujengini tekemä kortti mulle. Squad goals<3

Tosiaan mulla ei ole juuri yhtään lentokokemusta ja mulla on aina matkustelun välillä niin pitkä aika, että ehdin aina unohtaa miten siellä kentällä toimittiinkaan. Lisäksi tämä on ihan ensimmäinen kerta kun matkustan yksin. Sana PELOTTAVA ei kuvaa mun tunteita edes tarpeeksi tarkasti. En ees tiiä mikä pointti on mennä nukkumaan ku tiiän, että untahan en saa ku max. tunnin. :D Kaffen voimalla mennään huomenna.

Voi juma mikä hermohelvetti. Tiiän, että selviän aina, mutta en mä voi mun kropalle sanoa, että lopeta jännittäminen. Se ei ikinä tottele.

Sain kuitenkin pakattua jotenkuten. Luin ohjeita Turkish Airlinesin sivuilta ja yritin noudattaa niitä parhaani mukaan. Pitää kyllä vielä kentällä vähän kysyä kun pari asiaa jäi sumun peittoon... Kyllä lentomatkustamisesta sitten saakin tehtyä vaikeaa.

Jo se, että pääsen Kreikan maalle on multa suuri saavutus. Tuntuu utopistiselta edes ajatella niin pitkälle, että osaisin ITSE mennä lentokoneella tuonne. Oon ihan varma, että jotain muuttujia tulee. Yleensä en näin paljon aavista pahaa, mutta nyt oon hieman skeptinen mun lentolipuista, jotka sain projektijärjestö Orfeakselta. Ne ei siis oo varsinaiset liput vaan niiden avulla sai tehtyä check-inin jo netissä - ainakin puoleksi. Oon kyllä kysellyt ja mulle on sanottu, että näiden pitäisi kelvata. Jos liput (tai siis no nää paperihöskät) ei kelpaa niin jumitan Helsinkiin. Mua vähän kuumottaa. Sit sanon varmaan, että fuck this ja otan äkkilähdön Bahamalle. No eiku.

Hirveesti muistettavaa ja tehtävää. Oon perillä Xylokastrossa huomenna vasta keskiyön aikaan. Paljon aikaa menee kentillä odotteluun, koneen vaihtoon, juna- ja taksimatkaan. Ku kerran lähetään niin lähetäänpä ihan kunnolla. Otetaan tälleen ihan asiaksi. 18 tuntia matkaamista näin aluksi, passaako?

Matkakuumeesta matkapaniikiksi

Kaikki muut tuntuu olevan liekeissä tästä mun matkasta paitsi minä! Oon vaan äärimmäisen kauhuissani siitä miten tuun selviämään! :D Eniten mua jännittää lentomatka sinne. Mokaan kuitenkin jotain ja sitten tulee paljon muuttujia ja äääh... Nyt tuntuu, että mulla ei ole mitään hajua, että miten lentokentillä toimitaan. Sitten mun pitää vielä vaihtaa konetta Istanbulissa... jep, Istanbulissa! Tuun olemaan niin hukassa. Lentokentille pitäisi palkata semmoisia eksyneiden ihmisten saattajia.

17-vuotiaana lähdin kuukaudeksi Saksaan vaihto-oppilaaksi ja muistan, että silloin ajattelin, että jos tästä selviän niin selviän mistä vaan. Nyt kun ajattelen, että jos mun pitäisi lähteä uudestaan Saksaan kuukaudeksi niin ei se olisi temppu eikä mikään. Mutta että Kreikkaan puoleksi vuodeksi! Jos tästä selviän...

Passi ja lentoliput

Kävin just ottamassa passikuvan ja siitä tuli tietenkin ihan järkyttävän hirveä niinkuin kelvollisen passikuvan kuuluukin. Passia voi nykyään ilmeisesti netissäkin hakea ja munkin on aika siirtyä näin 2010-luvulle. Hoidan tuon sitten illalla ku tuun töistä.

Lähtö on siis sunnuntaina 6. joulukuuta. Tänään aion ostaa lentolipun Oulusta Helsinkiin ja tää lento lähtisi klo 9 aamulla, joka on ihan hyvä aika mulle. Projektijärjestö löysi mulle lentolipun sitten Helsingistä Ateenaan. Lento lähtee kello 13.20 ja perillä Ateenassa ollaan 20.35 välilaskun kautta. Ateenasta jatkan junalla Kiatoon (noin puolentoista tunnin matka) ja siitä taksilla Xylokastroon. No kunhan ensin selviän tuonne Kreikkaan niin uskon, että asiat lutviutuu. Lentokentät vähän hirvittää, koska en oo koskaan ennen lentänyt yksin enkä oo ihan varma miten toimia. No kai mää selviän!

Palaan takaisin Suomeen torstaina 5. kesäkuuta 2016 ja se lento Ateenasta Helsinkiin onkin sitten onneksi suora lento niin ei tarvitse häslätä ja hukata itseään lentokentillä kuin menomatkalla. Kaikista eniten jännittää tuo meneminen! Se on päivän reissu ku ennen oon ees Kreikan maalla, koska asun niin perämetsässä. Helppohan se on helsinkiläisten lähteä vaikka mihin ja koska vain, mutta iskäkin sanoi, että meidän pitää matkustaa pelkästään ensimmäiset 100 kilometriä poron selässä ennen ku päästään sivistyksen pariin.

Varmistus lähtöpäivästä

Sain sähköpostilla tietoa viimeinkin! Info on tässä hommassa kulkenut hieman hitaanlaisesti ja oon itse saanut olla aktiivinen kyselemään tietoa vapaaehtoisprojektistani. Nyt sain tietää, että lähden Kreikkaan 6. joulukuuta! Mun pitää ostaa itse lentolippu, mutta sen hinta maksetaan kuulemma mulle takaisin.

Oon nyt vähän shokissa tästä koko jutusta! Aika hurjaa. Nyt tää alkaa vasta tuntumaan todelliselta. Oon nyt ihan tyytyväinen, että lähtö viivästyi kesäkuusta, koska oon ehtinyt tässä välissä tekemään töitä ja säästämään paljon rahaa matkaa varten kun taas kesällä olin ihan varaton. Onni onnettomuudessa siis.

Joo en tiiä mitä sanoa, tässähän pitää ihan tosissaan alkaa valmistautua, koska lähtöön on enää vähän päälle kuukausi! Jännittää!

Sisäpiirin tietoa

Pitkästä aikaa kuulin jotain mun projektista. Sain sähköpostia, mutta en tosin mun projektijärjestöltä vaan yhdeltä suomalaiselta, joka oli myös ollut tässä samassa vapaaehtoisprojektissa mukana. Minähän iskin tähän infomahdollisuuteen kiinni kuin sika limppuun. Olinkin jo jonkin aikaa miettinyt, että mistähän löytäisin ihan sisäpiirin tietoa tästä projektista. Olin sen yhden turkkilaisen tyypin kanssa jutellut vähän Facebookissa aiemmin, mutta toiselta suomalaiselta saa varmasti pätevimmät vinkit.

Oon jutellut nyt tämän suomalaisen kanssa sähköpostilla ja kyllä alkaa matkakuume nousta entistä korkeampiin lukemiin! En malta odottaa!

Suunnitelmien muutos!

Lähetin eilen sähköpostia Orfeakselle eli mun isäntäjärjestölle Kreikassa ja kysyin, että onko niillä vieläkään tietoa mun projektin alkamisesta. Sain vastauksena, että projektin aloitus on siirretty joulukuulle. Eli puolella vuodella siirtyi tämä homma. Aluksi ajattelin, että noh, perun koko homman, mutta päätinkin sitten, että en todellakaan ala perumaan näin mahtavaa tilaisuuttta, siirtyi se sitten mihin ajankohtaan tahansa.

Nyt ei auta kuin odotella ja keksiä jotain tekemistä tässä puoleksi vuodeksi vielä. Mun pitää kyllä varmaan uusia sitten passini ennen lähtöä, koska se menee vanhaksi ensi vuonna.

Iso ongelma

Kuulin jokin aika sitten, että mun matka alkaakin vasta syksyllä, koska Kreikassa niillä oli jotain ongelmia rahoittaa mun ja muiden aloittavien vapaaehtoisten projektia just nyt. Talouskriisi, anyone?

Eli homma on jäissä tällä hetkellä ja kukaan ei vielä tiedä tarkkaa päivämäärää jolloin pääsen lähtemään. Tää ärsyttää tietenkin tosi paljon, koska olin jo henkisesti niin valmis lähtemään 1. kesäkuuta. Mutta nyt mun pitäisi odottaa johonkin kaukaiseen tuntemattomaan ajankohtaan. Koko matka tuntuikin liian täydelliseltä ollakseen totta, eli ehkä tän ongelman oli vain pakko tulla eteen. Toivotaan nyt, ettei koko matka sentään peruunnu. Tietenkin mun olisi suhteellisen helppoa jo nyt vaihtaa projektia ja hakea vaikka johonkin toiseen maahan vapaaehtoiseksi, mutta en mä halua luovuttaa tämän Kreikan kanssa. Kuitenkin loppujen lopuksi mulla on hirveen hyvä fiilis tästä. Pidetään peukkuja.