Menin Enginin ja Iremin kanssa Kiatoon kahville yhtenä päivänä ku kämpällä ei ollut mitään elämää. Kiatoon on helppo mennä aina liftaamalla - hitchhiking.
Irem! Aşkitooom!
Toi sana hitchhike aiheuttaa englanniksi joskus tumpelointia. Esimerkiksi Ugur ilmoitti erityisen ylpeänä menneensä Kiatoon hitchcockingilla. Ja niin syntyi jälleen yksi legenda...
Ugur ja melkein oikein napitettu paita.
Käytiin myös lyhkäreiden kanssa Kiatossa. Ei käytetty hitchcockingia kuitenkaan tällä kertaa vaan ihan bussia...
Mukava porukka. Ranskalaisten tyttöjenkin englanti ehti kehittyä kuukaudessa jonkin verran. Siinä missä kehnommin englantia osaavat oppii muilta niin tää oppiminen toimii myös toisinpäin. Mua naurattaa, koska meille kaikille tarttuu kehnommin englantia puhuvien virheitä, aksentteja ja ilmaisuja. Joskus kesken lauseen oon silleen; "...miksihän mä puhun taas tällä ranskisaksentilla?" Ja kirottu Ugur sekoitti puheessaan aina pronominit he ja she ja huomattiin Iremin kanssa, että alettiin itsekin sekoilla niiden kanssa jatkuvasti. Normaalisti he ja she ei mene mulla koskaan sekaisin, mutta nyt... xD Kiitti hirveesti.
Lyhytaikaisten vapaaehtoistenkin eli Iremin, Ugurin ja ranskalaisten tyttöjen projektit loppui tältä kuulta. En oo hyvä hyvästeissä. Ne on aina enemmän tai vähemmän haikeita ja inhoan julkisesti kyynelten pyyhkimistä. Tähän asti ollaan päästy EVS:ssä vähillä kyyneleillä, mutta tiesin, että nyt olisi rankemmat heipat.
Irem lähti jo eilen iltapäivällä Ateenaan, josta se jatkaa tänään Turkkiin. Menin suoraan töistä lyhkäreiden kämpälle ja hengailin siellä niin kauan, että Iremin piti lähteä bussiasemalle.
Oltiin parhaita EVS-ystäviä. Mulla aina nää bestikset tulee ja menee täällä. En osaa päättää kuka olisi bestiksistä bestiksin. Irem antoi mulle tuon kuvassa näkyvän lempikorunsa ja purskahdin itkuun ku se oli nii ihanasti tehty. :( Iremiä tulee ikävä! Tunnettiin vain neljä viikkoa, mutta oltiin alusta asti niin aşkitomit. Aşkitom tarkoittaa vähän hassuksi turkiksi minun kultaani.
Minä, Irem ja Ugur lyhkäreiden parvekkeella, joka muutettiin olohuoneeksi.
Tähän päälle eilen piti sanoa hyvästit myös Sevvalille, joka oli mun kämppis projektini alusta asti ja aina vakkari turkkiporukassani. Kreikan tunneilla hoksattiin samanlaisuuksia meidän äidinkielissä; suomen sana sisko tarkoittaa turkiksi lihavaa. Siitä lähtien oltiin siskot. "Siskooo!"
Meille iski yhtenä iltana luovuuspuuska. Sevval esittää vapaudenpatsasta.
Toi kuva on otettu Pimeällä Puolella eli Sevvalin ja Martan huoneessa. Pimeää Puolta kutsutaan myös Peppuhuoneeksi. Voi tämäkin on niin tyhmä tarina... Nimi "The Ass Room" sai alkunsa siitä kun Sevval kerran unohti mikä on meidän englanniksi ja se yritti sanoa meidän huoneessa. Kukaan ei vaan ymmärtänyt mitä se yritti sanoa kun se hoki turhautuneena our roomin sijasta us room, guys, us room, us room! Lisätään tämäkin niiden juttujen joukkoon, joille voi nauraa aina uudelleen ja uudelleen. Peppuhuone...
Irem, minä, Ugur, Engin ja Sevval. Sevvalin läksijäiset.
Annettiin kortti, jossa oli Sevval eli lempinimeltään Cute Rabbit. Kortissa oli söpön jäniksen söpöimmät porkkanan muotoiset muistot.
Kirjoitin itse korttiin näin:
Sevval! Kaunis siskoni. Johdatat mut aina pimeälle puolelle. Muistan meidän bileet, keskustelut ja toivottomat kreikan tunnit... ja italian aksentin. Huuto-laulu karaoke, koripallon pelaaminen yöllä, sun ja muiden turkkilaisten kanssa hengailu bora boraa kuunnellen... jään kaipaamaan sinua! Oli hauskaa olla kämppiksesi. - Sara
Eilen olin menossa viimeiseen yhteiseen illanviettoon Spitakiin ja löysin Sevvalin antamia koruja ja viestin mun meikkipussista:
Löysin mun meikkipussista viestin. "Jään kaipaamaan sua siskoni. Löysin suomenkielisen laulun..."
Inhoan hyvästejä koska oon niin herkkä, että pillitän aina kaikenmoisissa päättäjäisissä ja hyvästejä sanottaessa. Annoin Sevvalille oman kaulakoruni ja Suomi-kortin:
"Tämä on tota noin öööh vain postikortti sinulle Sevval. Suomi. Mun kotimaa. Hyvin tuttuja maisemia mulle... Siskoni, tulee ikävä... Sait mut hymyilemään monta kertaa. Mulla on monia hyviä muistoja kanssasi. Kiitos kaikesta ja pidä huolta itsestäsi! Nähdään..."
Spitakin haikeiden hyvästien jälkeen porukka hajaantui ja haettiin pitaa. Menin Sevvalin, Enginin ja Ugurin kanssa lyhkäreiden kämpälle istuskelemaan aamukolmeen asti. Piti sit kuitenkin lähteä nukkumaan ja sanoin viimeiset heipat Sevvalille ja Ugurille, jotka lähtivät aamulla yhtä aikaa Turkkiin. Taas tuli vähän itku. Mun piti luvata, että tuun käymään Turkissa, mutta en voinut ku en saanut pillitykseltäni sanottua mitään ja tartutin tämän toisiinkin. Kävelin kolmelta yöllä kotiin ja itkin koko matkan oikein sellaista hehkeää nyyhkytystä. Mulla on iso läjä turkkilaisia kamuja, mutta ne on kaikki korvaamattomia. :( Tulee ikävä...
Tänään oli lyhyt työpäivä ku tänään kreikkalaiset juhlii taas jotain. Jotain turkkilaisten voittamista vuonna nakki tai Turkin vallan alta pääsemistä... Kuten huomaatte niin en niin kovasti jaksa kiinnostua historiasta (ehkä pitäisi) ja juhlapäivien merkityksestä.
Mutta meidän lapset oli söpöinä tänään tämän juhlapäivän vuoksi.
Viime viikonloppuna käytiin Rizassa (15 minuuttia Xylosta vuorille) tavernassa koko konkkaronkka. Syötiin ihan täydellistä ruokaa, jota vaan lapattiin lisää ja lisää meidän pöytään. Juteltiin maailmasta. Aivan huikea ilta!
Sitten eilen kävin myös ravintolassa yhden englanninopettajapariskunnan kanssa. Tutustuin siis yhteen opettajaan siellä koulussa, jossa kävin pitämässä Suomi-esitelmiäni. Tämä opehan oli sitten ihan mielissään mun englannintaidoista ja siitä miten sen oppilaat oli ihan haltioissaan musta, joten se pyysi mut syömään kolmistaan sen miehen kanssa. Ku menin englanninkoululle (se on siis yksityinen koulu) niin tutut 12-vuotiaat oppilaat tuli heti kyselemään mitä mulle kuuluu. Ihania! Miten kaikki onkin niin ihania...
Mentiin Kiaton legendaariseen tavernaan nimeltä Ellas (tuleville Kiaton matkailijoille hoks, hoks!) ja tilattiin hyvää ruokaa. Puhuttiin niin avartavia keskusteluja keskiyöhön asti...
Eiliset tällingit.
Tajusin eilen, että suomalainen työrytmi ei oo se ainoa oikea eikä työ todellakaan ole elämän tärkein asia. Ei ihmekään, että suomalainen yhteiskunta on niin apaattinen, masentunut ja passiivinen ku elämässä tärkein asia on vain työ, työ, työ. Me tehdään 40 vuotta elämästämme jotain samaa hommaa maanantaista perjantaihin niin kovaa tahtia, että vapaa-ajalla ollaan vaan väsyneitä. Ja kaikki oottaa aina sitä viikonloppua, että pääsee tinttaamaan tai vaan makaamaan tekemättä mitään. Puurretaan kovaa elämän eteen jota ei jakseta elää. Sitten huomataan, että ollaan jo vanhoja eikä olla koskaan oikeesti tehty sitä mitä haluttiin eikä nautittu vapaa-ajasta. Sanoin ääneen, että tajusin oikeasti vasta nyt, että suomalainen tapa elää ja tehdä kovasti töitä ei oo se oikea eikä ainoa tapa. Otettais mallia kreikkalaisilta. Elämässä tärkeintä on ystävät, perhe ja elämästä nauttiminen.
Mitä enemmän matkustan niin sitä enemmän tajuan mitä haluan ja mitä en.
Ja sitten viime viikonlopun eeppisin temppu...
Suomi ja Puola.
Minä ja puolalainen kämppikseni Marta päätettiin viime lauantaina vähän repäistä. Lähdettiin Patrakseen. Ei varattu hostellia, ei suunniteltu mitään, käveltiin vain maantielle ja liftattiin kyseiseen kaupunkiin ihan tuosta vain. Homman pointtina oli viimeinkin saada uusia kavereita ja tutustua kreikkalaisiin - ollaan nimittäin tutustuttu kaikkiin muun maalaisiin paitsi tämän maan ihmisiin.
Patrakseen saavuttuamme kierreltiin hieman tuota nättiä kaupunkia ja istuttiin kahvilaan pohtimaan sotasuunnitelmaamme.
Ongelma numero yksi oli se, että missä yövytään. Kirjoitin FB:ssä Patraksen couchsurfingin (couchsurfing = tuntematon ihminen antaa yöpaikan kotoaan ilmaiseksi) sivulle kyselyn mahdollisesta yöpaikasta keskustassa. Antonis-niminen tyyppi laittoi meille viestiä ja otettiin se tarjous vastaan.
Nakattiin tavarat kämpälle. Marta piilotti meidän kämppiksen vitsillä antaman linkkuveitsen tyynynsä alle, koska ei tahtonut ottaa sitä mukaansa yöelämään eikä jättää lojumaan. Linkkuveitset - ihan normitarvikkeita Patraksen yöhön. Sitten lähdettiin perehtymään tähän kaupunkiin. Meidän seuraan liittyi Antoniksen kaverit Giorgos ja Kristos, ja nämäkin oli ihan loistavia tyyppejä.
Ensin mentiin Aquarella -nimiseen pubiin, josta maailmaamullistavien keskustelujen ja parin viinilasillisen jälkeen siirryttiin sitten yökerhoon nimeltä Mods. Loppu on historiaa. En valehtele ku sanon, että toi ilta oli paras ikinä, ikinä, IKINÄ! Tanssittiin aamukahdeksaan asti!
Giorgos, Marta, Kristos, minä ja Antonis.
Okei no musta tuollaiset klubien sisällä olevat kuvaajat pitäisi olla lailla kiellettyjä, vaikka ei nää kuvat onneksi niin kamalia olleetkaan. Ja nämä bilekuvat nähtyään Georgia oli taas kerran moralisoimassa mua... :-D
Patras on Kreikan Vegas!
Aamukasilta on aika ihmeellistä tulla pois pimeästä bileloukosta pitkän yön jälkeen (luonnollisesti edelleen pienessä sievässä) ja sokaistua auringonvalosta kuin vampyyri. Sitten päädyttiin kaverin pakettiauton perälle syömään kylmää kanaa - cold κοτόπουλο! Mentiin rannalle. Kello oli puoli yhdeksän aamulla. Ei siis tullutkaan oikein couchsurfattua ku valvottiin koko yö...
Päästiin Xyloon bussilla kahden aikaan iltapäivällä. Korvissa piippasi koko päivän kovan musiikin takia. Nukuttiin koko sunnuntai. Tajuttiin myös semmoinen juttu, että Marta oli jättänyt linkkuveitsensä sinne Antoniksen tyynyn alle... Oli hienoa laittaa tälle viestiä, että meiltä taisi jäädä sinne kämppään jotain...
Kiva varmaan ku vieraat piilottelee veitsiä ympäri asuntoa. Couchsurfing. Luottamus on molemminpuolista.
Maanantai oli "Clean Monday" ja se on ehkä jokin pääsiäiseen tai paastoon liittyvä juttu - en pysy enää perässä näissä näiden juhlapäivissä. Kaikki kaupat oli suljettu ja meilläkin oli vapaapäivä. Jotain karkelointia piti olla keskustassa, mutta ei siellä ollutkaan mitään, koska satoi. Siis tarkennan; satoi ripottelemalla eikä tosiaan kaatamalla. Sade - kreikkalaisten pahin vihollinen. Myös Patraksen karnevaalikulkueen aikana alkoi satamaan ja se oli varmasti pahinta mitä ikinä saattaa kreikkalaisille tapahtua. Myös tuuli on sateen ohella kreikkalaisten akilleen kantapää. Voiko olla mitään lamauttavampaa kuin hieman viileä sää?
Pelleilyä kakkoskämpällä maanantaina.
Yhtenä aamuna tullessani töihin mulle päiviteltiin miten jäätävän kylmä aamu oli mittarin näyttäessä vain +14 astetta. Samaan aikaan Iltalehden sivulla revitellään sillä miten kevät tulee kun mittari näyttää jo hurjaa +10 astetta joissain puolilla Suomea! On se niin erilaista täällä. :-D Musta se on jotenkin niin söpöä ku joidenkin mielestä +14 on kylmä...
Maanantai-iltana sitten juhlittiin meidän saksalaisen kämppiksen Janin kaksikymppisiä. Jan tykkää syödä niin sille tehtiin sitten ihan valtava hampurilainen, jonka se sai kuin saikin viimeisteltyä pienellä avustuksella. Lisäksi annetiin hieno kortti, jossa oli onnitteluja sen lempisanoilla, joita se aina käyttää... kirjoitin myös oman onnitteluni sen suosikilla "suomen" sanalla; öökölöökölaijaa! Sopii joka tilanteeseen.
Pikkutunneille kestäneet bileet yltyivät siihen pisteeseen, että kaikki jätkät tanssivat ilman paitaa. Lopuksi aamukuudelta jäljellä oli vain minä, Sevval ja Marta ja päätettiin laulaa - huutaa - Youtubesta löytyviä karaoke-kappaleita kaikkea Justin Bieberistä herkkiin balladeihin. Huudettiin niin kovaa kuin pystyttiin. Titanicin biisi oli aika jees; seisottiin portailla Jack ja Rose -tyyliin kolmestaan ja laitettiin huone pimeäksi äärimmäisen tunnelmoinnin maksimoimiseksi. "Taisitte vähän laulaa karaokea tuossa aamulla?" Joo vähän. Parhaat ideat tulee aamukuudelta.
Minä ja Yadi.
Paras kaffejuoruilukaverini ja henkilökohtainen saksanopettajani Laura.
Jos mulle olisi sanottu vuosi sitten, että mun kaveripiirissä tulee olemaan vuoden kulutta hirveästi turkkilaisia niin olisin ihmetellyt. Mutta heräsin viime viikonloppunakin idylliseen aamuun ja keittiössä hääräsi kuusi turkkilaista, ja ajattelin, että hitto kyökki on täynnä turkkilaisia ja tätä mun elämä nykyään on. Turkkilaiset on kuitenkin poikkeuksetta jotenkin niin mun porukkaa.Ehkä me tullaan niin erilaisista maista, että vedetään toisiamme puoleemme kuin magneetit.
Irem on lyhytaikainen vapaaehtoinen ja niin lutuinen tapaus. Taustalla näkyy myös lyhytaikainen vapaaehtoinen Ugur, jonka jutuille ja tilannekomiikalle saa aina nauraa vedet silmissä (ihan kuin uusi Super Abdullah).
Tässä vain osa turkkilaiskokoelmaani. Irem, Ugur, Anil ja Yadi.
Myös The No Bora Bora -haaste on alkanut! Tuomion lista on seinällä.
Kirjoitin haasteesta ohjeet meidän Facebook-ryhmään. Tosin jälkiviisaana olisi pitänyt ehkä kirjoittaa ankarammat säännöt, koska noihan on täynnä porsaanreikiä... Porukka keksi, että ne voi kuitenkin laulaa omalla kielellään. Mutta mistä minä tiiän, että usuttaako ne laulun sekaan boraboraa? Ja entä jos boraboraa yksin? Entä jos puhuu Skypessä kämppiksensä kanssa? Mikä lopulta edes luetaan boraboraksi? Ja kirotut turkkilaiset myös lyöttäytyivät oitis tiiviiksi joukkueeksi eivätkä suostu paljastamaan toistensa mahdollista boraboraa. xD Mää oikeesti nauran jo nyt tälle touhulle... Peli on selvästi alkanut ja siitä tulee rumaa!
Ollaan jo tänään ehditty tapella tästä haasteesta ja sen säännöistä jo pariin otteeseen. Kuumimman kinastelun aiheutti tämä eilen salakuvattu video, jossa sanon YHDEN suomen sanan! Anil huomasi, että en ollut laittanut omaa nimeäni listaan ja se aikoi saada sen sinne. Itse olin jo unohtanut tässä kohdin koko haasteen ja OLETIN, että en tosiaan ole siinä edes mukana, joten en osannut olla skarppina. Luulin, että se tuli kyselemään kuulumisia ihan hyvää hyvyyttään. Mutta ei täällä voi näemmä kehenkään luottaa.
Tämä videohan lyötiin sitten kaikille kämppiksille arvioitavaksi ja niinpä enemmistön (kaikkien muiden paitsi mun) sitä aggressiivisesti vaatiessa...
Mun nimelle oli sittenkin tilaa.
... suomityttö avasi pistetilin. Puhutaanko maailman ironisimmista asioista?
