Matka Turkkiin

Okei päätettiinkin piipahtaa kämpällä matkan jälkeen ennen uudenvuoden bileitä Ateenassa, koska oltiin ihan poikki ja oli pakko päästä vähän lataamaan akkuja huomista varten. Tai no, saapa nähdä meneekö mulla bailut ohitse, koska taidan tulla sairaaksi - miksi oon aina uutenavuotena sairaana! Noh, toivotaan parasta.

Mutta niin. En oo varmaan eläissäni ollut niin väsynyt ku tänään aamulla 17 tunnin junamatkan jälkeen ku päästiin takaisin Xylokastroon. Kyllä, 17 tunnin junamatkan jälkeen...

Päätös lähteä joululomalla Turkkiin oli todella extempore. Ajattelin ensin, että mun joulu menee Xylokastrossa pienellä porukalla, koska suurin osa kämppiksistä lähti lomailemaan kotiinsa. Mun kämppis Anil sitten kysyi, että haluanko lähteä käymään sen kanssa sen kotona Turkin Edirnessä ja innostuin. Eipä mulla varsinaisesti muitakaan suunnitelmia ollut ja mukava päästä näkemään uutta kulttuuria uuden kulttuurin päälle.

Ja Anilin kanssa oon viettänyt muutenkin eniten aikaa täällä, joten musta oli hauskaa päästä tekemään viikon reissu sen kanssa. Matka tosiaankin kestäisi 17 tuntia junalla yhteen suuntaan, joten tämä olisi myös testi, että pystytäänkö sietämään toisiamme noin kauan.

Hintaa yhden hengen junalipuille tuli vain noin neljäkymppiä edestakaisin, joten sen takia me valittiin tämä monien mielestä hullu vaihtoehto matkustustavaksi. Lentokone olisi ihan liian iisi meille. Kreikan läpi junalla kuulostaa seikkailulta meidän makuun.

Edirne sijaitsee ihan Kreikan ja Turkin rajalla lähellä Istanbulia.

Lähdettiin 22. päivä heti ku pääsin töistä iltapäivällä. Syötiin ravitseva kreikkalainen salaatti...

... ja liftattiin ison tien reunalta Ateenaan!

Maisemat oli välillä ihan mielettömät, mutta kameran kautta ei vain koskaan saa tallennettua täysin sitä mitä näkee. Kreikkalaisille nämä maisemat on ihan tavallisia, mutta musta tuntui välillä niinku eläisin postikortissa ja katselin ikkunasta ulos ihan lumoutuneena.

Ateenassa junaa Turkkiin odotellen vietettiin aikaa Anilin kavereiden kanssa pienessä kahvilassa ja syötiin pitaa. Ja syötiin vähän lisää pitaa... (Pita on se meidän juttu.) Meidän juna lähti keskiyöllä ja onneksi olin ollut kaukaa viisas ottaessani mukaan korvatulpat, joten saatiin aika hyvin nukuttua yö. Tai no hyvin ja hyvin. Niin hyvin ku väkkyrässä voi nukkua kovilla junan penkeillä.

Turkkiin saavuttiin pitkän matkan jälkeen keskiviikkona illalla passitarkastuksen jälkeen. Edirneen oli vain muutama kilometri rajalta ja päästiin sinne Anilin perheen hakiessa meidät.

Edirne.

Söpö pikku kahvila Edirnen viereisessä pikkukylässä.

Yövyttiin Anilin kotona ja sain rauhassa nämä päivät kerätä kiloja vatsan seudulle, koska turkkilainen ruoka vain on ihan taivaallisen hyvää. Pöytä oli katettu jatkuvasti ja ensin oli alkuruuaksi keittoa ja leipää, sitten salaattia, pääruoka, toinen pääruoka, lisää leipää ja salaattia, santsi ja jälkiruokaa ja teetä ja vielä kysymys, että otatko lisää. Mun piti kyllä opetella vähän turkkilaisia ruokailutapoja. Ensinnäkin veistä ei käytetä ollenkaan vaan liha pitää taiteilla paloiksi haarukalla. Myös salaatit ja muut lisukkeet syödään kaikki yhdessä isosta kulhosta keskeltä pöytää, jotta pöpöt varmasti sekoittuu, heh. Musta tämä oli kyllä mukava tapa syödä ja halusin kokeilla kaikkea.

Söin myös makeaa baklavaa, eksoottista suolitäytteistä leipää ja toisena päivänä maksaa. Multa myös kysyttiin, että haluaisinko maistaa aivoja, mutta eipä tullutkaan sitten mahdollisuutta syödä niitä. Ehkä ensi kerralla.

Ja saatiin muutes venata parikymmentä minuuttia ennen ku edes päästiin sisään maksaa tarjoilevaan puljuun, koska jono oli hirmuinen. Everybody loves maksa. Tää oli kyllä todella hyvää. Tarjolla oli myös raikkaita tomaatteja, sipulia, chilisoosia ja leipää. Vedettiin ihan törkeet maksaöverit.

Vietettiin paljon aikaa kahviloissa kavereiden kanssa, mutta tämä sosiaalinen puoli oli mulle "hieman" hankalaa, koska porukassa yleensä juuri kukaan ei osannut sanaakaan englantia! Ja mä puolestani osaan laskea turkiksi kuuteen ja sanoa hei ja kiitos, joten oli hieman vaikea kommunikoida. Mutta käytin Anilia tulkkina, jos halusin puhua jonkun kanssa ja mulle opetettiin myös paljon rumia sanoja turkiksi. Sain myös tummatukkaisessa ja ruskeasilmäisessä porukassa jatkuvasti kuulla olevani kaunis ja todella valkoinen, ja mun hiuksia oltiin jatkuvasti hipelöimässä ja kysymässä, että onko väri mun oma.

Edirnen kotoisassa Osmanli-kahvilassa istuskeltiin useamman kerran.

Kierreltiin myös kaupunkia.

Tämä taisi olla entinen juna-asema ja nykyinen taidekoulu. Ihan nätti paikka.

Meitsi ja vanha juna.

Minä ja Anil.

Halpoja vaatteita ja koruja myynnissä.

Kiehtovin paikka mulle Edirnessä oli Selimiyen moskeija, joka on myös yksi Unescon maailmaperintökohteita. Oli suhteellisen komea!

Moskeijaan mentäessä piti ottaa kengät pois, piilottaa vähän paljastavia ruumiinosia ja laittaa huivi päähän. Sisätilat oli kyllä tosi mahtavat.

Moskeijan katto.

Edirne on kyllä todella kiva kaupunki ja mulla oli siellä kotoisa olo. Kaupungin keskusta on vilkas ja värikäs (en kyllä tajunnut ottaa juuri kuvia keskustasta) ja asuinalueet on täpötäynnä korkeita kerrostaloja. Turkin kulttuuri oli kyllä täysin erilainen kuin Suomen ja musta on just siistiä päästä näkemään miten eri tavalla ihmiset elää eripuolilla maailmaa. Matkailu avartaa todella paljon mieltä ja näkökulmia. 

Turkissa hulluinta viikon kokemuksen perusteella on liikenne! Sain kiljaista parikin kertaa kun istuin pelkääjän paikalla. Mulla olisi myös mennyt täysin hermot, jos olisin joutunut parkkeeraamaan auton ohuilla kaduilla. Koko parkkeerausprojekti muistuttaa Tetristä.

Turkissa parasta on kyllä perheiden sisäiset suhteet. Suku on tärkein ja paras ja kaikki auttaa toisiaan ja suhteista pidetään huolta. Toisia autetaan myös taloudellisesti todella avokätisesti. Suhteet on niin paljon avoimempia ja lämpimämpiä. Se on asia, jota kadehdin useinkin ulkomailla. Suomessa me pidetään toisiamme etäällä.

Edirne kaukaa katseltuna.

Joki Edirnessä.

Mutta haluan kyllä vielä palata Turkkiin ja erityisesti Istanbulin tahdon välttämättä nähdä. Nyt kuitenkin jatketaan Kreikka-arkea taas.

Paluumatkan maisemia junasta Kreikan puolelta.

Update I

En nyt oo ehtinyt kirjottaa blogia koska oon ollut menossa koko ajan. Lähdin Turkin Edirneen tiistaina ja oon täällä uuteenvuoteen asti, joka vietetään kämppisten kanssa Ateenassa - löydettiin hostelli joka veloittaa 8 euroa per yö. Takaisin Xylokastrossa oon luultavasti vasta 3. tammikuuta ja sitten ehkäpä ehdin päivittää kuulumisia paremmin.

Turkkilaista teetä. Niiiin hyvää.

Porukka kuvina ja pieni vuodatus

Okei nyt tää aika alkaa menemään nopeasti. Ensimmäinen viikko meni kamalan hitaasti, mutta nyt hätkähdinkin perjantaihin. Kohtahan on jo joulukin! Kohta kaksi viikkoa täynnä. Kauhee ku ei ehdi kirjottaakaan kun on koko ajan jotain häslinkiä ja menoa.

Eilen Xylokastrossa myrskysi. Makeita aaltoja iski rantaan ku olin kävelemässä rantatietä kauppaan.

Hyvä porukka koossa! Tämä eka kuva on viikonlopulta kun pidettiin tervetuliaispippalot mulle, lyhytaikaisille vapaaehtoisille ja käymään tulleille ex-vapaaehtoisille. Laskettiinkin, että tässä porukassa oli ihmisiä kahdeksasta eri maasta. Joskus ennen lähtöä pelkäsin, että mitä tästä tulee ku oon ainoa suomalainen, mutta täällä oon lopultakin huomannut, että kansallisuudella ja kielellä ei ole mitään väliä! Sillä ei ole koskaan mitään väliä. Ei täällä jaeta porukkaa maittain, ulkonäön tai uskonnon mukaan vaan kaikki on samaa porukkaa.

Tiistaina sitten juhlittiin mun synttäreitä - täytin 22 vuotta. Ouzoa en ole vielä(kään) maistanut, mutta luulen, että tsipuro on mun uusi lempijuoma ja sehän mun synttäreillä virtasi. Tsipuro and chill. Mulle oli tehty kakku, jossa luki "kanka" eli turkiksi "paras kamu" - tätä sanaa kuulee jatkuvasti käytettävän. Monta sanaa en turkkia osaa, mutta kanka on tosiaan yksi niistä. Salak (tyhmä) on toinen. Olemme saaneet turkkilaisten kamujeni kanssa rikottua kielimuurin jo ihan hyvin.

Sitten vielä yksi yhteiskuva. Pelattiin vihoviimeinen jalkapallomatsi ennen joulua, koska monet kämppikset lähtee jouluksi kotiin. Mun joukkue hävisi 10-8. Oli tiukka peli. Mun jalat on ihan mustelmilla.

Keskiviikkona tehtiin melomakaronaa eli kreikkalaista jouluherkkua meidän kreikanopen ja projektin pomon johdolla. Reseptistä löytyi siirappia, appelsiinimehua, pähkinöitä... Oli vähän liian hyvää...

Melomakaronat valmiina.

Ja lisää ruokaa. Oon asustellut viime ajat kakkoskämpässä, koska mun parhaat kaverit asuu täällä. Me asutaan siis pitapaikan yläpuolella. Se ei ole hyvä asia let me tell ya... Otan tavoitteeksi tän jakson aikana +5 kiloa. Pita on kyllä niin jumalten ruokaa. Suosittelen.

Sitten pieni loppuvuodatus.

Toki ei tää aika täällä täydellistä oo ollut vaan tässä projektissa on ollut omat haasteensa niinku elämässä aina on. En odottanutkaan mitään täydellisyyttä. Vaikeinta on ollut porukkaan sopeutuminen ja toki tiedostan, että oon tehnyt sen itse vaikeaksi itselleni. Yksittäin jokainen on tosi mukava, mutta isossa porukassa olo on vähän ulkopuolinen. Siksi tykkäänkin hengailla enemmän kahden ranskalaisen ja kolmen turkkilaisen kanssa kakkoskämpällä enkä kotonani. Lisäksi mun oman kämpän huonekaveri on mulle happamana - luultavasti siksi, koska siitä ehkä tuntuu, että "varastin" yhden sen parhaista kavereista.

Mä en haluaisi mitään draamaa, mutta mun on vaikea sovitella tätä tilannetta, koska mun huonekaveri ei edes puhu tai hymyile mulle. Tunnen vaan inhottavan jännitteen, jos oon sen kanssa samassa huoneessa. Sanoisi suoraan mikä vaivaa. Vai pitäisiköhän mun kysyä suoraan, että mikä vaivaa... vai onkohan se vain bensaa liekkeihin?

Ajattelin, että en nyt tee asialle mitään vaan annan pölyn laskeutua ja jos kiukkuilu jatkuu vielä joululoman jälkeen niin alan selvitellä kunnolla. Mua vaan eniten risoo maailmassa se, että vaikka sä olisit itse kiva kaikille niin kaikki ei oo kivoja sulle. No mutta onneksi nyt on kyse vain yhdestä ihmisestä, jonka seurassa en viihdy just nyt ja muut on mukavia. 

Ajattelin tehdä työstä ja kielenopiskelusta omat postauksensa myöhemmin. Mutta tämmöstäpä tää mun elo täällä on tällä hetkellä. Mukavaisaa. Toteamme jälleen, että AINA kannattaa lähteä ja matkustaa. Siinä ei koskaan häviä mitään. Se ei oo koskaan täydellistä, mutta aina opettavaista.

Kuvia ekalta viikolta

Eka viikko meni hämmästellessä ja opetellessa uusia tapoja sekä tutustuessa uusiin ihmisiin.

Kaffella ihanassa Spitakissa meidän kotikadulla. Ei mitenkään huono. Ajattelin ruhtinaallisesti jopa tarjota kaverilleni ja hämmästyin ku molempien kaffet ja kakut maksoi yhteensä vain vähän päälle kaksi euroa. Kyllä mulla ihan rahat täällä riittää.

Käyn välillä ravintolassa lyhytaikaisten vapaaehtoisten kanssa, jossa ne syö ilmaiseksi (järjestö kustantaa) ja minä pitkäaikaisena vapaaehtoisena puoleen hintaan. Jälkiruoaksi oli yhtenä päivänä omenoita hunajalla ja kanelilla. Joulufiilis.

Xylokastro yhtenä pilvisenä päivänä.

Tehtiin viikonloppuna huonekamuni Ninan johdolla puolalaista pierogia. Me värkättiin näitä porukalla useampi tunti ja syötiin ne 15 minuutissa. Tietenkin. Mutta oli tosi hyvää! Ne oli siis sellaisia pieniä liha- ja vihannestaskuja.

Pelattiin jalkapalloa. Mun joukkue hävisi 8-10, mutta tulipa rymyttyä. Huomenna uudestaan ja huomisen matsi on ihan äärimmäinen mestaruuskisa, koska se on monien kämppisten viimeinen ennen kotiinlähtöä.

Oon oppinut vähän turkkia, koska suurin osa mun parhaista kamuista täällä on turkkilaisia. Oon aina jossain turkkilaisjengissä täällä.

Kokkina lyhytaikaisten vapaaehtoisten luona eli läheisessä kakkoskämpässä. Oon täällä aina niinku kotonani ja fiilis on rento.

Liftasin turkkiporukkani kanssa Kiatoon shoppailemaan ja kahville (parikymmentä kilometriä Xylokastrosta) ja takaisin. Liftaaminen voi olla vaarallista yksin, mutta porukassa uskaltaa ihan tuosta vain ja se on yllättävän helppoa. Odotettiin meno- ja paluumatkoilla vain jotain 15 minuuttia tien vieressä ja saatiin kyydit.

Anil, minä ja Ecem menossa Kiatoon vanhan pariskunnan kyydillä.

Meidän kämpän kattoterassin seinä.

Kakkoskämpän terassinäkymiä.

Koditon koiruli rantakadulla.

Huomenna alkaa työt tutustumispäivän merkeissä. Ja huomenna on myös sitä jalkkista, kreikkalaisen jouluherkun leivontaa, kolmas kreikantunti ja mun synttärit. Ja mitähän vielä. Alussa oli hankalaa, mutta oon nyt varma, että pärjään!