Mietteitä lähdöstäni

Oon järkyttynyt siitä miten nopeasti mun lähtöpäivän aamu koittaa. En halua lähteä "kotiin"! Xylokastron pitkäaikaisten vapaaehtoisten kämppä on nyt mun koti. Flat 1 - best haram flat ever!

Menin sitten eilen Orfeaksen toimistolle tomerana ja sanoin Georgialle, että haluaisin pidentää mun projektia. Georgia sanoi aluksi, että ei mitään ongelmaa, mutta sitten se muistikin, että mun projekti on vähän erilainen kuin muiden - liittyy jotenkin rahoitukseen ja yhteen järjestöön, joka on tiukka tämmösistä jutuista. Eli eipä onnistu sitten millään. Kuusi kuukautta on mulle maksimi. Mun pitää lähteä.

Sarah ja minä lyhkäreiden partsilla lauantaina. Your balcony - my balcony.

Olin olettanut, että saisin jatkaa, koska jotkut mun kämppiksistä ovat saaneet pidennettyä projektiaan jopa vuoteen! Pyysin saada edes asua kämpässä muutaman viikon pidempään, mutta sillekään ajatukselle en heti saanut vihreää valoa, koska tilaa ei välttämättä ole.

Olin tästä asiasta eilen niin surullinen! Itketti. Ja on tämäkin touhua, jos itken jo kolme viikkoa ennen mun läksijäisiä itteni hajalle. Inhoan lähtöjä, loppuja ja hyvästejä. Juuri nyt en pysty edes ajattelemaan lähtöäni ilman kyyneliä silmissä.

I need some time...

Georgia sanoi, että mun kannattaa tsekata tämä kuva, jossa näkyy uuteen kulttuuriin sopeutuminen eri vaiheittain. Oon käynyt noista tasoista jokaisen läpi ja oon nyt jumissa kohdassa 5; tämä paikka on mun uusi koti enkä halua lähteä takaisin mun omaan kotimaahan. Kuvan mukaan mun fiilisten pitäisi vielä muuttua useampaan otteeseen, mutta en taaskaan usko, että se on mahdollista. Oon ollut jumissa jokaisella tasolla ja aina on tuntunut siltä, että eteenpäin ei voi päästä. Silti se mieli jotenkin naksahtaakin itsestään seuraavalle tasolle.

Mulla meni tänne sopeutumisessa kauemmin kuin oletin. Ehkä vasta kaksi kuukautta saapumiseni jälkeen eli helmikuun puolessa välissä alkoi tuntua siltä, että oon tottunut tähän kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen. Onhan se iso mullistus elämässä muuttaa uuteen maahan, aloittaa uusi työ ja asua uusien ihmisten kanssa, joten itselleen pitää antaa aikaa tottua siihen kaikkeen. On ihan normaalia olla vähän tai aika paljonkin hukassa. Kreikassa kaikki on siga siga. Pikkuhiljaa. Ajan kanssa kaikki normalisoituu.

The Powerpuff Girls in action!

Lopulta sain luvan siihen, että voin asua kämpässäni maksimissaan kolmisen viikkoa virallisen projektini loppumispäivän jälkeen (5.6.), jos onnistun vaihtamaan lentolippuni itse. Helpottaa. Nyt kaikki riippuu näistä lipuista. Ennen juhannusta oon jokatapauksessa Suomessa. Tähtään johonkin 21.-23.6. akselille. Tarkemmat speksit sitten myöhemmin, jos kaikki menee putkeen.