~ There are two kinds of people - Greeks, and everyone else who wish they were Greek. ~

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Verta vapaudensillalla - matka Unkariin


Käväisinpäs Budapestissa tuossa muutaman päivän näkemässä unkarilaisia kamujani. Vähän vaihtelua Kreikka-elämääni.


Hostelli löytyi ihan ongelmitta Oktogonin aukiolta bussi- ja metromatkan päätteeksi.


Otin tunnin power-päiväunet ja sovin tärskyt kamujeni Soman ja Mariettan kanssa. Tässä kohtaa aloin huomata kreikkalaistuneeni huomattavasti kun pääsin vertaamaan uutta elämäntyyliäni kamuihini.

"Sovittiin puhelimessa Saran kanssa, että nähdään 40 minuutin päästä ja tämäkin oli musta vähän liian pitkä aika. Soitin sille 50 minuutin päästä, että missä se on ja se vastaa, että on tulossa pikku hiljaa Oktogonilta..." - Soma

Oon omaksunut kreikkalaisen siga sigan täydellisesti. Kauheinta on, että en oo edes huomannut milloin mun suomalainen täsmällisyys ja skarppius katosi. Nykyään oon aina myöhässä. :-D Mutta mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa? Aina ehtii juoda vielä yhden frappen.



Pienen kiertelyn jälkeen mentiin istumaan vapaudensillalle. Edessä avautui huikea näkymä ja Tonava virtasi meidän alta. Rakastan tätä kaupunkia.






Soma ja somat aurinkolasit.


Kaadoin mansikka-Breezeriäni sillalle.


Minä, Marietta ja siiderit. Tämän edustavampaa kuvaa meistä ei saanut.


Kiivettiin Gellertin mäelle, joka kohoaa Budan puolella.


Näkymät oli ihan miellyttävät.



Seuraavana päivänä lähdettiin etelä-Unkarin kaupunkiin nimeltä Pecs, jossa aiottiin tavata lisää kamuja. Mun suomalainen kamu Hannakin oli suoriutunut lentokentältä meidän seuraan tässä vaiheessa.


Pecsissä yövyttiin ihanan Rekan ja sen poikakaverin Zolin kämpällä kaksi yötä. Käytiin piknikillä, shoppailemassa, kierreltiin kaupunkia ja tietenkin tavattiin paljon vanhoja kamuja.




Bilettämiseksihän se meni tutulla porukalla. Kiivettiin tällä kertaa Pecsin isolle kukkulalle. Koska aina parin siiderin jälkeen pitää tietenkin lähteä kiipeämään kivisille kukkuloille; Ateenan Akropolis, Budapestin kukkula, Pecsin kukkula... Ainoastaan Akropoliksella taitoin silloin uutena vuotena nilkkani ja ranteeni kun olin laskeutumassa alas, mutta Unkarissa nämä projektit sujuivat ongelmitta. Oli hauskaa!


Sunnuntaina lähdettiin Pecsistä takaisin Budapestiin...

Budapestissa kierreltiin ihan mielissämme nostalgiaa aiheuttavissa paikoissa. Oli kyllä ihan hirveen kylmä! Hanna ei ollut moksiskaan tuulesta, mutta mä tärisin kylmästä ku oltiin ulkona. Taas merkki kreikkalaistumisesta.


Soma ja 2,5 litran drinkki. Tapettiin toi drinkki kolmestaan. Kill it my friend!


Pestin puoleinen yöelämä on ihan parhautta! Buda on kulttuurille, Pest bileille. Ei edes tiedetä ketä noi kaksi on tästä kuvasta, hahah... Meidän uudet frendit tarjosivat meille shotit palinkaa, jonka voin kokemuksesta todeta olevan kuin unkarilainen versio kreikkalaisesta tsipourosta. Melkoinen killer.


Aamu valkeni Budapestissa harmaana ja kylmänä. Kreikkalainen minä värisi ja puki vaatetta niskaan.


Parlamenttitalo on mun lempirakennus.


Tää paikka eli junan päätepysäkki Batthyany ter on mulle tuttu paikka kahden vuoden takaa. Tässä tuli aina norkoiltua.




Mentiin Deak Ferenc terille, jossa hukattiin taas itsemme! Ihan täsmälleen sama tilanne kuin kaksi vuotta sitten. Jotain hämmentävää tuossa paikassa on. Suuntavaisto katoaa ihan täysin.



Seikkailun jälkeen löydettiin itsemme parlamentilta, josta osaa suunnistaa mihin vain. Oli vain hemmetin kylmä...



Vikana päivänä mentiin läheiseen Szentendren kylään, jossa asuttiin kaksi vuotta sitten kaksi kuukautta. Asuin tämän kämpän yläkerrassa. Voi muistoja, muistoja...



Tottakai käytiin myös meidän vakkaripaikassa eli Cafe Dorotheassa syömässä ja juomassa kaffet.



Sitten hengailtiin Soman kämpällä Hannan ja Mariettan kanssa ja seuraavana aamuna lähdin lentokentälle puoli seitsemältä. Olin kotona Xylokastrossa vasta 19.30 illalla, koska hemmetin naapurikaupunki Kiaton bussit on niin monimutkaisia! Kiva oli odottaa ihan väsyneenä ja nälkäisenä Kiatossa myöhässä olevaa bussia semmoset pari tuntia ja kukaan ei osannut kertoa mulle milloin bussi tulee vai tuleeko ollenkaan. Olin niin väsynyt, että teki mieli itkeä.

Lisäksi joku jätkä tuli bussipysäkillä pyytämään multa surkeana rahaa ja kinuamisen jälkeen vippasin sille lopulta kaksi euroa, koska ymmärsin, että se oikeasti tarvitsee lippurahaa. Sitten se kehtasi tulla vielä mun eteen jäätelöä syöden - silleen kiitti, mun rahat meni hyvään tarkoitukseen! Käskin sitä jättään mut rauhaan ja painumaan johonki suohon. Hemmetin hapentuhlaaja. Toi oli ihan vihoviimenen niitti. Ärsyttää vieläkin! Älä ärsytä nälkäistä Saraa.

Lopulta pääsin kotiin kuitenkin. Mulla oli niin ikävä mun kämppiksiä! Ihana nähdä taas kaikkia. <3

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Paluu kreikkalaiseen arkeen

Kiirettä on pitänyt.


Meidän kämpän kokoonpano on jälleen muuttunut radikaalisti. Nina lähti projektinsa päätteeksi kotiin ja Anil muutti tilavampaan kakkoskämppään. Meille tuli uusi saksalainen tyttö Sarah. Mulle piti siis välttämättä keksiä lempinimi, jotta erotutaan kaimani kanssa toisistamme ja oon nyt Saranaki. Kiitos tästä Janaki. Penguin ja Sweety Tweety on nimiä, joita myös tottelen täällä, haha! Tiedät kuuluvasi porukkaan ku sulla on useampi lempinimi...


EVS-perhe! Kaikki on niin mukavia ja toisista huolehditaan. Projektini alussa tuntui siltä, että mokasin koko homman ku mulla oli draamaa huonekamuni kanssa, ja asuin siksi mielummin kakkoskämpässä koko joulukuun. Tämän kämpänvaihdokseni sitten tulkittiinkin niin, että en haluaisi tutustua mun muihin kämppiksiin ja en siksi oikein saanut kontaktia koko porukkaan. Hengailin liikaa vain yhden tyypin kanssa, vaikka olisi ollut fiksuinta tutustua heti alusta alkaen kaikkiin. My bad. Puhuin tuolloin Georgian kanssa, että en tunne oloani yhtään kotoisaksi täällä ku tuntuu, että en tuu porukan kanssa yhtään juttuun. Mutta asiat saatiin onneksi selvitettyä. Yhteishenki on koko ajan muuttunut paremmaksi. Musta tykätään täällä paljon ja mä tykkään myös kaikista.


Tää on ku jokin eläinlauma - asema laumassa vakiintuu jatkuvasti ja auktoriteetti nousee. :D Oon se, jota kuunnellaan ja musta tuntuu, että mun päätöksentekokin on parantunut. Uskallan päättää kaikkien puolesta ja suunnitella yhteisiä juttuja. Enää ei tunnu siltä, että mun pitää olla se, joka kysyy luvan kaikkeen. Musta on tullut aktiivisempi ja itsevarmempi. Mietin myös, että missä me voitaisiin parantaa meidän kämpän viihtyvyyttä ja siinä onnistuin kyllä just tuon The No Bora Bora -haasteenkin kanssa. Borabora on vähentynyt hurjasti, vaikka haaste ei enää olekaan niin virallisesti käynnissä ja kaikilla on nyt parempi fiilis ku ei tarvitse jatkuvasti istua keskustelujen ulkopuolella. Tehtävä suoritettu. Kirjoitin Orfeaksen nettilehteen artikkelin tästä haasteesta ja sen voi lukea TÄSTÄ.


Oon jo EVS-seniori. Uskomatonta, että mulla on enää puolitoista kuukautta jäljellä täällä! Huikea kokemus tähän asti. Ajattelin pidentää projektiani heinäkuulle, mutta ikävä on Suomeenkin kuukausien jälkeen enkä halua missata juhannusta, jolloin näen pitkästä aikaa kaikkia mun kavereita. Joten lähdön hetki on sunnuntaina 5.6. ja se on lukkoon lyöty, vaikka mun kamut täällä sanookin, että eivät halua Sweety Tweetyn lähtevän niin pian. Pelkään jo mun läksijäisiä ku oon niin EVS-emotionaalinen, että itken ihan varmasti kaikkien edessä. :-D Mutta tässä kämpässä on kyllä monesti jo itketty, lohdutettu toisia, riidelty, mökötetty ja näytetty tunteita ihan laidasta laitaan. Silleen niinku kotona voi vapaasti tehdäkin.


Ja kreikankielestä on tullut mulle uusi pakkoruotsi. Eli ei voisi vähempää kiinnostaa! Oon ajatellut lopettaa tunneilla käymisen koska 4 kuukauden jälkeen osaan vain hädintuskin esitellä itseni kreikaksi. Päiväkodissa mulla on edelleen jäätävä kommunikointiongelma lasten kanssa. En tiedä uskallanko sanoa Georgialle, että en jaksa opiskella enää. :D Noh, ehkä mä kestän vielä tän loppuajan jotenkuten.

Mutta mun motivaatio oppia turkkia on kasvanut. Osaan paljon sanoja turkiksi ja haluaisin oppia ymmärtämäänkin sitä vähän. Mutta mua vähän hirvittää turkki, koska se toimii samalla tavalla kuin suomi eli kokonaisen lauseen voi periaatteessa sanoa yhdellä pitkällä sanalla eikä turkissa ole edes vastinetta sanaparille "minä olen". Borabora on entistä hirvittävämpää...

Kielimuurin kutistamiseksi siis opetin turkkilaisille lyhkäreille englantia yhtenä päivänä.


Meillä on nyt lyhkäreinä todella uskovaisia muslimityttöjä, jotka ei uskonsa vuoksi voi osallistua meidän yhteishenkeä vahvistaviin aktiviteetteihin (tärkeimmät: joukkuepelit ja bileet, heh). Lisäksi jälleen kerran minä osaan enemmän turkkia kuin ne englantia, joten kommunikointikin on vähän niin ja näin.

Haluaisin, että tytöt pääsisivät porukkaan mukaan, joten kertailtiin vähän enkkua Engin apuopenani.


Opeteltiin mm. suullisesti persoonapronominit sekä helppoja ja hyödyllisiä verbejä kuten be, have, go, come, eat, drink, wait, sleep jne. Lisäksi tsekkailtiin adjektiiveja ja viikonpäiviä sekä kuukausia. Simple!



Englanti on niin tärkeä kieli! Turkissa englanninopettajatkaan ei osaa englantia vaan tunneilla katsotaan kuulemma vain videoita. Mun omat kämppikset on oppineet englannin itse pänttäämällä ja kuuntelemalla englanninkielistä musiikkia. Nää tytöt sanoi, että ne haluaa oppia puhumaan englantia sujuvasti joskus. Jos tässä tavoitteessa voin edes hitusen auttaa niin hyvä. En tiiä oonko opettajatyyppiä, mutta mulle on tullut iso intohimo opettaa englantia.

Tajusin yhtenä päivänä, että en olisi edes tutustunut mun ystäviin ilman englannintaitoani! Oon nyt niin kiitollinen kaikille mun englanninopettajille ala-asteesta asti. Niinku yksi kämppikseni sanoi: "Se on aika uskomatonta, että vaikka ollaan niin erilaisia niin englannin avulla meidän välistä katoaa kaikki muurit." TOTTA!


Tällä viikolla pojat järjestivät tylsimmän workshopin ikinä... väittelyn EU:sta! Voi herranduudelis miten oltiin jo lintsaamassa tyttöjen kanssa ja pojat yritti saada meitä paikalle nakittaen meidät kahvitukseen, mutta ei todellakaan oltu menossa. Täällä ei ole pakko osallistua workshopeihin ja ajateltiin, että tämäkin on siis vapaaehtoinen juttu, mutta tää olikin tärkeämpi. Lopulta Georgia soitti meille kaikille vihaisen puhelun ja jouduttiinkin menemään paikalle häntä koipien välissä. Engin ja Jan esittelivät EU:n toimintaa ja sitten väiteltiin ryhmissä onko EU hyvä vai huono juttu. Aloitettiin paperipallosodalla.


Jan sanoi, että voin kostoksi pitää taas kuvis-workshopin, mutta loppujen lopuksi tää EU-juttu olikin mielenkiintoinen, joten ehkä mun ei tarvitse rangaista näitä tyyppejä, joita kiinnostaa kuvis yhtä paljon ku mua politiikka.





Eilen oli kyllä parhaimmat grillibileet ikinä! BBQ PART II! Meidän kämpän katto on aivan ideaali hengailuun erityisesti kun öisinkin lämpötilat hipoo kahtakymppiä. Ruokaa, musiikkia, kavereita - mitä muuta ihminen tarvii?







Sori taas naapurit...



Sara ja Sarah.


Kippis!


EVS!